Katkon paikka

Tauko on aina paikallaan. Aina ei jaksa samalla vauhdilla, vaan pitää osata katkaista. Katkon ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on laatu. Katkon pituutta pidetään yleensä mittarina, mutta tärkeintä on se, miten itse katkon kokee.

Lomaa ihminen tarvitsee. Se on määritelty jo ihan laissakin. Työtätekevälle kuuluu loma, joka täytyy pitää. Se on pakko-ohjattu asia. Lomaa ei voi välttää. Meille välttämätön loma on 24+6 päivää. Pidämme sitä itsestäänselvyytenä ja miniminä, että selviämme työvuodestamme. Aina asiat eivät ole kuten meillä. Lomia on monenpituisia ja tapaisia eri maissa. En tiedä missään muualla niin pitkiä lomia kuin meillä. Kaksi viikkoa on aika normaali jossakin päin maailmaa. On maita ja alueita, jossa loma on vieläkin lyhyempi. Silti ihmiset jaksavat. Ymmärrän kyllä loman tarpeen, mutta monesti mietin, että mikä on oikea tapa irrottautua arjesta.

Mikään asia ei ole yksiselitteinen, ei edes loma. Se on jokaisen omassa vallassa, miten lomansa käyttää. Meillä tietysti on siihen omat säännöt. Työnantajalla on aikamoiset mahdollisuudet kertoa loman pitämisestä ja ajankohdasta. Toisaalta kyllähän ne yleensä neuvotellaan ja sovitellaan kunkin elämäntilanteen mukaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Pitkä loma on hyvä asia, mutta kyllähän lomalla monet asiat kärjistyvät. Perheelle loma saattaa olla melkoinen stressi ja vastaavasti yksinäiselle ihmiselle painajainen. Meillä jokaisella on oma taustamme ja yksityiselämämme, joka heijastuu lomalla. Loma saattaa olla vaarallinenkin. Lomakatko saattaa joissakin tapauksissa johtaa katkolle.

Lomaan asetetaan paljon odotuksia, jotka sitten toteutuvat tai sitten eivät. Odotukset pitäisi unohtaa, se on varmin tapa tuhota lomansa. Työlista tehtävistä töistä on myös sellainen, jonka kanssa joutuu ongelmiin. Varsinkin, jos työlistan tekee joku muu puolestasi.

Elämää pitää katkoa, se on aivan välttämätöntä. Katkomiseen kuuluu myös paikan vaihtaminen, edes hetkeksi. Arjesta ja rutiineista irrottautuminen on erittäin tärkeää. Muutama päivä muualla saa aikaan ihmeitä. Harrastaminen on myös oikein hyvä asia. Lomalla pitää vaan antaa itselleen tilaa ja tehdä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat oikeille. Pakolla ja pakosta ei synny mitään hyvää.

Maailman paras negatiivinen

Suomi on negatiivinen maa. Meillä on ennenkuulumattoman huono ilmapiiri ja asiat nähdään loputtoman negatiivisina. Täällä ei osata iloita mistään, ainoastaan negatiiviset asiat kiinnostavat. Positiiviset eivät saa kenenkään huomiota. Vain negatiivinen asia on uutinen. Mielenkiintoista eikö olekin. Näin katselee Nokian johtaja suomalaisuutta tänään.

On vaikea ymmärtää, kuinka ihmeessä olemme valittu maailman parhaaksi maaksi asua. Muutenkin meillä on kaikki asiat olevan suhteellisen hyvin. Lapsetkin oppivat koulussa kohtuullisesti, kun heitä opetetaan parhaalla mahdollisella taidolla – koko maailmassa. Täällä on turvallista, meillä on oikeasti kaikkea tarvitsemaamme ihan riittävästi. Jopa liikaa. Ruokaakin on niin paljon, että sen syömisestä on tulossa ongelma. Ylipaino ja kakkostyypin diabetes ottavat valtaa. Hyvinvoinnin mittarit täyttyvät joka suunnasta.

Yhtteiskuntasuhteista vastaava johtaja näkee Suomen tilanteen todella huonona. Hän vertaa nykytilannetta huonommaksi kuin 70-lukua, jolloin vallalla oli taistolaisuus. En osaa oikein ottaa kantaa taistolaisuuteen, mutta vaikea on ymmärtää, miten ihmeessä olemme taantuneet monta vuosikymmentä taaksepäin. Sitä on vaikea uskoa. Emme ole voineet mitenkään hoitaa asioitamme niin huonosti, että olisimme tuhonneet ilmapiirin kolme-neljä vuosikymmentä taaksepäin.

Tyytyväisyys ja hyvänolontunne saattaa olla syynä tähän negatiivisuuden kasvuun. Emme ole enää tyytyväisiä mihinkään. Sekö sitten aiheuttaa niin vlatavat negaatiot. Voihan asiaa näinkin ajatella, mutta jotenkin on käsittämätöntä verrata nykypäivän suomalaisia 70-luvun suomalaisiin.

Suurinta negatiivista kehitystä esittää Suomessa tällä hetkellä iso puhelinvalmistaja. He ovat faktisesti taantuneet 90-luvun tasolle – ainakin osakkeen hinnassa. Heillä se on mitattavaa ja todellista. Negatiivisuus on päässyt vallalle, eikä heillä ole oikein mitään keinoa kääntää negatiivista kehitystä positiiviseksi.

Olisikohan niin, että asiat ovat menneet hiukan sekaisin. Suomalainen negatiivisuus on saanut kimmokkeen yrityksen sisäisistä asioista. On vaikea katsoa asioita objektiisesti ja erotella itseään lähellä olevia asioita suuremmista kokonaisuuksista. Näin menevät puurot ja vellit sekaisin.

Kaikesta huolimatta olemme positiivinen kansa kaikesta negatiivisuudesta huoimatta. Emme millään hyvällä voi sanoa, että elämä on kovin negatiivista. Luontokin on armahtanut meitä vaikka millä mitalla. Kesä on ollut parhaimpia aikoihin. Hellettä riittää yltäkyllin. Kuka ihmeessä voisi olla negatiivinen ja huonon ilmapiirin luoja. Se ei vaan onnistu tällaisena kesänä.

Nälkäkö

Ruokahalu on merkillinen asia. Mitä enemmän syö, sitä kovempi nälkä tulee ja useammin. Ruokaan ja syömiseen totuttautuminen ei ole vaikeaa. Se taitaa olla yksi helpoimmin opittavista asioista. Taitaa melkein tulla selkäytimestä. Ruokahalu kasvaa syödessä. Se pitää paikkansa.

Ruoasta ollaan montaa mieltä. Sitä on terveellistä ja sitten ei-niin-terveellistä. Jotenkin tuntuu, että se ei-niin-terveellinen ruoka on paljon halutumpaa kuin terveellinen. Lapsista sen jo näkee. Heille maittaa epäterveellinen paljon enemmän kuin terveellinen. Lapset tietävät kyllä, mikä on hyvää.

Terveellisen ruoan määrittelee viranomaiset. He kertovat meille ruokasuositukset. Jos kuuliaisesti elämme niiden mukaan, niin ei ole hädänpäivää. Suomalainen uskoo viranomaisia ja suosituksia. Niin ainakin kuvitellaan.

Onhan meilläkin noussut maailmalta tulleita kapinaliikkeitä virallisia suosituksia vastaan. Näytötkin ei virallisten suositusten mukaisten ruokavalioiden hyvistä vaikutuksista ovat olleen kiistattomia – ainakin kannattajien mielestä. Rohkeus nousta viranomaista vastaan on kasvanut. Ehkä suurimpana kannustimena on olleet hyvät tulokset. Etenkin kärsimättömille nopeat tulokset terveyden ja painonhallinnan suhteen.

Ruokahalu ei muutu, on sitten kysymys millaisesta ruoasta tahansa. Se on aika vakio. Mitään isoa muutosta ei meidän nälässämme pitkässäkään juoksussa tapahdu. Nälkä tulee joka päivä ja katoaa vain syömällä. Nälkää ei voi sivuuttaa.

Nälkä osaa ajoittaa läsnäolonsa. On hämmästyttävää, kuinka nälkä hiipii paikalle illalla. Illallisesta ei tarvitse olla kahta tuntiakaan, kun vatsa viestittää pienen iltapalan tarpeesta. Sitä ei voi millään välttää.

Mielenkiintoisinta on, että ennen iltapalan ottamista jääkaapin ovi on käynyt jo monet kerrat. Ensin siellä käydään vain katsomassa, olisiko jotakin pientä purtavaa ja sitten suljetaan ovi. Hetken päästä siellä käydään uudestaan ja otetaan juusto tai makkaraviipale. Sitten menee hetki ja päätös varsinaisen iltapalan laittamiseen on syntynyt. Pahimmillaan silloin nälkä ahdistaa jo niin, että pitää laittaa tukeva lämmin iltapala. Tätä kai voisi kutsua syömisen kierteeksi.

Väitän, syöminen illalla on riippuvuudeltaan heroiinin tasoa. En ainakaan tiedä, miten ihmeessä tuon voisi ohittaa. Pitäisi kai kehitellä sijaistoiminto, jolla voisi ruoan himon sulkea pois. Sellaista ei vaan ole olemassa. Jokainen meistä joutuu tastelemaan himonsa kanssa. Voittaja taistelussa on syömisen himo. Sille on laitettava syötävää.

Numeroissa

Numeroiden kanssa pitää olla varovainen. Koskaan ei pidä olla liian varma. Aina voi käydä virheitä. Pilkkuvirhe taitaa olla se kaikkein tunnetuin. Sillä saa isot ja pienet asiat heittämään häränpyllyä.

Numeroilla on pitkä historia, niiden alkua ei oikeastaan tiedetä. Ne olivat olemassa ennen kirjoitustaitoa, joten historiaan ei ole kirjoitettu numeroiden synnystä mitään.

Numeroita ja matematiikka on harrastettu aikojen alusta. Jokainen itseään kunnioittava kansa on kehittänyt oman matematiikkansa muinaisesta Egyptistä lähtien. Matematiikkaa löytyy intiaanien, intialaisten, ja monien muiden kansojen historiasta. Matematiikan ja numeroiden historiaa lukiessa tulee mieleen, että ne ovat olleet ihmiskunnalle merkittäviä asioita.

Tottahan se on, että matematiikka ja numerot ovat kaiken tieteen ja tiedon perusta. Ei taida olla alaa, jossa matematiikkaa eikä numeroita käytetä. Koulussakin viisaat oppilaat olivat hyviä matematiikassa. Se oli tärkeimpiä koulumenestyksen mittareita. Matemaattisesti lahjakkaalla oppilaalla ovet olivat auki, mihin tahansa halusi.

Luvuissa on yksi erikoinen piirre. Niitä pidetään faktoina ja niihin perustetaan lähes kaikki. Laskennallisesti todistamme luvuilla rakenteiden vahvuudet ja kaiken ympärillämme näkemämme. Hulluinta asiassa on, että luvut ovat abstrakteja. Ne eivät itseasiassa perustu mihinkään.

Lukujärjestelmiä on monia. Kaikissa on kuitenkin pohjana yritys laskea lukumääriä. Siitä kaikki on lähtenyt liikkeelle. Aikojen alussa ilmeisesti omistaminen ja varallisuus ovat olleet tärkeitä mittareita. Jollakin tavoin piti omaisuus kartoittaa. Silloin joku ensimmäisistä keksi tavan laskea sen määrän. Olisikohan siitä lähtenyt matematiikka numeroineen liikkeelle. Ensimmäisten omaisuusluetteloiden voisi kuvitella olevan viiltoja luunpalaan. Tukkimiehen kirjanpitoa.

Meillä länsimaissa on käytössä kymmenen peruslukuja, joiden kanssa koetamme laskea omia asioitamme. Menestyksellä olemme niitä käyttäneet. Kaupankäyntimme, rahamme, lähes kaikki perustuvat kymmeneen lukuun ja niiden yhdistelmiin. Erilaisille lukukokonaisuuksille olemme sitten keksineet nimiä – reaaliluvuista vaikka mihin.

Nuorena lukuja tarvitsi paljon, ja niitä piti opetellakin. Vanhempana luvut ovat muuttuneet paljon yksinkertaisemmiksi. Nykyään arkielämästä selviytyy helposti. Yhteen ei tarvitse enää laskea, kuten nuorempana. Kaikki tarvittava luvuista löytyy nykyään näppäimistöltä. On turhaa miettiä mitään sen enempää. Koneissa on kaikki tarvittava.

Numerot ja luvut ovat muuttuneet biteiksi. Tietokone kertoo meille kaiken tarvittavan, hätätapauksessa laskin. Ehkä olisi hyvä joskus kerrata vanhanaikaista päässälaskua, ihan vaikka vaan omaksi iloksi.

Ensimmäinen oma

Neljäsataakolmekymmentäviisi markkaa. Se oli pitkään kerätty summa. Summan eteen oli tehnyt työtä monta kuukautta. Aikaisesta keväästä saakka. Tärkeää, että se oli koossa ennen heinäkuuta. Pyöräilykausi ei saisi mennä ohitse.

Keväällä olin päättänyt ostaa itselleni kunnon polkupyörän, jolla pääsisi ajelemaan pidemmällekin. Pyörän piti olla kymmenvaihteinen retkipyörä. Vahva ja laadukas. Ainakin yhtä hyvä kuin kavereilla. En sitä kovin paljoa etsinyt, itseasiassa löysin sen helposti. Jotenkin vain kaupassa näkemäni pyörä miellytti. Sen päätin ostaa. Töitä vaan täytyi tehdä melkoisesti. Tuntipalkka ei ollut kovinkaan iso, mutta onneksi töitä oli paljon. Ei ollut mitään rajaa, kuinka paljon päivässä teki.  Se sopi rahaa tarvitsevalle pojalle. Päivät olivat pitkiä ja raskaita.

Lopulta summa oli koossa. Heti samana päivänä olin kaupassa hakemassa pyörää. Sitä ei voinut odottaa hetkeäkään kauempaa. Siellä pyörä oli edelleen rivissä. Juuri sellaisena, kun sen olin ajatellutkin. Hienompaa pyörää ei olisi kenelläkään. Se ei olisi mikään Tunturi eikä Jopo, vaan kunnon laadukas pyörä – sarvistongalla. Oikea retkipyörä kaikille teille. Sillä voisi tehdä vaikka kuinka pitkiä ajolenkkejä.

Etsin malttamattomana kauppiasta, jotta voisin tehdä odotetun ostokseni. Lopulta vanhempi mies vapautui muiden asiakkaiden ahdistuksesta ja katsoi minua. Hän kysyi, että mitäs pojalle? Minulta mellkein henki salpautui, kun sanoin, että haluan ostaa polkupyörän ja osoitin kädelläni haluamaani. Kauppias katsoi minua tarkasti ja kysyi, että onko minulla rahaa ja lupa vanhemmilta. Vastasin tietysti pontevasti, että rahat on. Entä lupa, kysyi kauppias uudestaan tiukasti. Minä katsoin häntä ja sanoin, että on lupa. Hän katsoi minua ja hymyili. Sitten tehdään kaupat, hän hymähti.

Sain juuri sen haluamani siitä pyörien rivistä. Maksoin ja sain kuitin sekä takuutodistuksen. Paperityöt oli tehty ja pyörä vietiin ulos kadulle. Kauppias käski odottamaan hetken ja meni sisälle. Hän palasi pumppu kädessään ja ojensi sen minulle. Pumppaa renkaat vielä oikein koviksi, Ne ovat niin ohuet, että on helpompi polkea kovilla renkailla. Saat sen pumpun kaupan päälle.

Hymyilin ja kiitin. Voimalla ja kiireellä pumppasin renkaan täyteen ja laitoin pumpun pakkarille. Matka uudella pyörällä alkoi hyvissä merkeissä. Ajomatka kotiin oli sopiva. Pyörää pääsi kokeilemaan ihan kunnolla. Ylpeänä lähdin liikkeelle. Minä ja retkipyöräni.

Lautalla luontoon

Kesä kaupungissa on kuuma. Kadut hohkavat lämpöä, missään ei ole viileää. Bussit ja ratikat ovat kuumia, ikkuna ovat selällään kummissakin. Ainoa mitä sisälle tulee on pakokaasujen haju. Sekin todella voimakaana. Kaupungin kesähelle on ahdistava.

Kyllähän me poikien kanssa tekemistä keksimme. Stadikalla voisi käydä uimassa, mutta sielläkin on väkeä niin paljon, ettei jaksa mennä. Hietsussa voisi käydä, mutta sielläkin on ruuhkaa. Pitää lähteä kauemmas, jotta olisi edes vähän tilaa.

Saaristoon on hyvä suunnata. Sinne pääsee helposti lautalla, eikä matka ole kohtuuton. Siihen pitää varata enemmän aikaa. Vakimesta pitkälle retkelle on Pihlajasaari. Siellä pääsee uimaan ja saa olla rauhassakin. Ei haittaa ollenkaan vaikka mukana on muutama kaljakin. Kukaan ei kiinnitä huomiota, sillä kaikillahan on juotavaa mukana helteellä. Ei kaljoja tietenkään viedä muovikassissa, vaan urheikukassissa muiden tavaroiden mukana.

Kaljaa oli mukana vain miehisyyden tähden. Eväät eivät olleet kummoisia, mutta vähän kaikkea. Päivän eviäsiin kuului kaikki tarvittava, keksejä, leipää ja makkaraa. Sellaisia perusjuttuja, joilla selviäisi päivän. Ne haettiin matkalla lautalle.  Oli siellä ravintolakin, mutta ei sellaiseen ollut kenelläkään varaa. Omissa eväisissä piti olla.

Menimme bussilla lauttarantaan. Ei kukaan olisi jaksanut kävellä sinne. Fillarilla olisi voinut mennä, mutta joku olisi saattanut ne varastaa päivän aikana. Bussi oli varma juttu.

Aamupäivällä menijöitä oli jo melkoisesti. Pääsimme kyllä suoraan lauttaan, mutta ei siellä ollut yhtään tyhjää tilaa. Kaikki olivat päättäneet lähteä ulkoilemaan. Helle oli saanut ihmiset liikkeelle.

Lautta eteni tasaista vauhtiaan kohti Pihlajasaarta. Se oli jo vanha, mutta hyvässä kunnossa. Nämä kaikki lautat olivat samanlaisia, puisia, ruskeita ja sulavia. Ne jotenkin kuuluivat arjen kuvaan. Ilman niitä ei pääsisi mihinkään, ei Suomenlinnaan eikä Korkeasaareen. Elinehtohan ne olivat meille.

Matka ei kestänyt kauaa. Sinne pääsi alle puolessa tunnissa, joten merisairauskaan ei ehtinyt iskeä. Tosin tuulta ei paljokaan ollut. Ihmiset lautalla olivat totisia kasseineen ja koreineen. Paljon oli perheitä liikkeellä. Me taisimme olla lähes ainoita nuorempia. eihän kukaan näin aamupäivällä vielä ollut menossa. Ilta olisi meille oikeaa aikaa, mutta helle pakotti muuttamaan aikatauluja.

Helpottava ukkonen

Olen oppinut katsomaan pilvistä, koska ukkonen tulee. Se on sellainen iso pilvi, joka tulee kohti. Väriltään se on tumma, etenkin reunoiltaan. Se näyttää uhkaavalle. Sitä en ymmärrä, kun se nousee vastatuuleen. Mikä ihmeen voima sitä jaksaa työntää vasten tuulta. Pilvethän ovat kevyitä ja kulkevat tuulen mukana.

Nyt sellainen pilvi nousee. Koko aamun on ollut tosi kuuma. Vanhemmatkin ovat huokailleet ilman raskautta. Koko perhe odottaa ukkosta. Pilvi nousee sitkeästi vasten tuulta. Se peittää yhä enemmän ja enemmän kirkkaasta sinisestä taivaasta.

En ymmärrä, miksi valokin vähenee. Musta pilvi tulee päällemme, kaukaa kuuluu jo ukkosen jyrinää. Kohta se on täällä. Åiti ottaa töpseleitä irti seinästä. Ukkoseen pitää varautua. Isä oli joskus maininnut, että ei meillä ole ukkosenjohdattimia. Jos ukkonen löisi lähelle, niin se varmasti rikkoisi laitteita. Mietin mielessäni, että eihän meillä ollut kuin radio ja jääkaappi. Naapurissa oli kyllä televisiokin.

Ilma kylmeni ihan hetkessä, ensimmäiset vesipisarat iskivät ikkunaan. Katselin ukkosen nousua ulkoportailla istuen. Tällä kertaa en menisi sisään, vaan katselisin koko ukkosen rohkeasti. Salamat olivat mahtavia, kun ne näki ulkoa. Sisältä ikkunasta niitä ei näe samalla lailla. Halusin myös laskea, kuinka kaukana ukkonen oli. Jokainen sekuntti välähdyksen ja jyrähdyksen välillä oli kilometri.

Tiesin, että kaveritkin tekisivät samoin ja huomenna sitten vertailtaisiin, kuka oli ollut lähinnä ukkosta. Kyllähän me kaikki varmaan olimme, mutta miksiköhän aina vanhemmat kaverit voittivat vertailun. Minä olin aina hännillä.

Vesisade muuttui kovaksi sateeksi ja salamat iskivät toden teolla. Jyrinä muuttui räjähdyksiksi. Ukkonen oli aivan päällä – pelotti. Istuin sitkeästi paikallani. Koetin laskea jyrähdysten ja salamien väliä, mutta en onnistunut. Kaikki meni aivan sekaisin – jyrähdykset ja salamat.

En olisi millään uskaltanut olla siinä ulkona, mutta pakkohan se oli. Kaverit nauraisivat, jos kertoisin, että menin sisälle kesken ukkosen. Ei se kuitenkaan iskisi meidän taloomme eikää ollut koskaan iskenyt kenenkään muunkaan taloon. Vain pihapuihin. Ei ukkonen iskisi taloihin.

Vähitellen salamointi väheni, sade laantui ja jyrinä etääntyi. Ei ukkonen kestänyt kauaa, se jatkoi matkaansa eteenpäin. Mietin, että koskahan se laantuisi, vai kulkisiko se levottamana ympäri maata kylästä toiseen. Raskasta se olisi jatkuvasti jyristä.

Nousin ylös portailta, raikas ilma vilvoitti. Nyt ei olisi enää painosta ilmapiiri. Isä ja äitikin olisivat mukavampia. Ukkonen oli hyvä asia.

Mitä näet

Suomi on kaunis maa. Kesäinen luonto on jotakin aivan erityistä. Värien syvyys ja kirjo on aitoa. Luonto haastaa meitä väreillään ja kauneudellaan. Autolla ajaessa ei tule ajatelleeksi, kuinka kauniissa maisemassa ajaa paikasta toiseen. Olisi hyvä aina välillä irroittaa ajatukset arjesta ja keskittyä katsomaan ohi kiitävää luontoa.

Jokainen näkee sitä mitä haluaa. Luontoakin voi katsoa monelta eri kulmalta. Suomen monimuotoisessa maisemassa meillä on valinnanvaraa. Luonto ei ole helposti yksilöitävää, vaan siihen kuuluu kaikki näkemämme ja kokemamme. Jokaisella meistä on omat mielikohteemme, johon kiinnitämme huomiomme. Yksin sitä näkee vain haluamansa asiat. Ei ole kuin yksi kuva. Kun useampi ihminen katselee samaa maisemaa, niin jokainen näkee haluamaansa. -Näettekö kuinka kaunis viljapelto, sanoo joku.
-Katsokaa kuinka kaunis järvi, huudahtaa toinen. Jokainen näkee aivan eri asioita, vaikka maisema on kaikille sama.

Kaikella on merkityksensä. Jokainen tarina ja kuvaus luonnosta on totta. Maisemia kuvatessaan jokainen on oikeassa. Väärää tapaa tulkita luontoa ja maisemaa ei ole. Jokaisella meillä on oikeus kertoa subjektiivinen kokemuksemme näkemästämme. Sitä ei kukaan voi kiistää. Samassa maisemassa jokainen meistä näkee aivan eri asioita. Se myös kertoo ihmisen omasta mielestä. Tottahan yhdistämme omat näkemyksemme ja mieltymyksemme näkemäämme. Näemme sitä mitä haluamme.

Auto halkoo maisemaa pohjoisesta etelään. Tie on hiljainen, aurinko porottaa suoraan sisälle. Se kuumentaa reisiä aivan kamalasti. Auton ilmastointi puhaltaa kylmää hartioille. On vaikea olla, kuumuus ja kylmyys kohtaavat eikä tasapainoa ole. Hartiat ovat kylmästä jumissa ja reiden sulavat farkuissa.

Maisema vaihtelee metsästä järviin. Siihen on jo niin tottunut, ettei edes rekisteröi kaunista vesistöä. Niitähän meillä riittää. Radiosta tulee samat uutise viidettä kertaa. Eikö ole mitään uutta kerrottavaa. Ei uutisia tarvitse joka tunti kerrata. Eikö kukaan ajattele ihmistä, joka istuu autossa tuntitolkulla.

Sitten aukeaa uusi maisema. Laaja niittyaukea, jossa lainehtii kypsyvää viljaa. Väri on muuttumassa vihreästä vähitellen kullankeltaiseen. Viljapelto elää tuulessa, väri muuttuu tuulen mukana. Silmilleni ei vaikuttavampaa näkyä ole. Väri ja liike tekevät viljapellosta kuin taideteoksen, jota ei voi kuvaksi tehdä. Luonto on elävää, sitä ei voi pysäyttää. Kokemus elävästä luonnosta on aito ja omakohtainen.

Helle

Lapsuuden hellekesät eivät ole enää mitään. Helle uuvuttaa. Aurinko on pistävän kuuma aamusta iltaan eikä anna hetkenkään rauhaa. Kesä on kuumempi kuin Euroopassa yleensä. Kesähelteestä puuttuu enää siesta.

Muistelemme aina lapsuuden kesiä, kuinka silloin oli kuumaa ja aurinko paistoi. Lapsena olimme ruskettuneita ja juoksentelimme koko kesän uikkareissa. Sellaisia muistoja meillä monilla on. Lapsuuden kesä oli oikea kesä. Aikuisuuden kesät ovat olleet paljon huonompia.

Maailma on muuttunut. Kaksi viimeisintä kesää suomessa ovat olleen aivan mahtavia. Hellepäiviä on ollut aivan riittävästi. Tänäkin vuonna on jo 11 hellepäivää, eikä loppua näy. Säät ovat jotenkin muuttuneet kulmikkaammiksi. On ollut kunnon myrskyjä ja vastaavasti kunnon helteitä. Syitä muutoksiin koetetaan selittää, mutta luontoa ja sen oikkuja on vaikea viime kädessä ymmärtää.

Helle saa ihmiset käyttäytymään eri lailla. Meitä ei ole oikeasti tehty kestämään kovaahellettä. Voimat hiipuvat kuumuuden jatkuessa. Velttous ottaa osansa meistä. Normaalin arjen tehokkuus vähenee ja väsymys lisääntyy. Ei kertakaikkiaan ole voimaa tehdä oikein mitään. Hyvä, jos jaksaa pakolliset työt.

Helteen aiheuttamasta laiskuudesta ei kannata kärsiä huonoa omaatuntoa. Helteisissä maissa, jossa kuumuus jatkuu ympäri vuoden, on erilainen työtahti ja -kulttuuri.  Siellä kuumuus on osa arkea, jonka kanssa pitää elää ympäri vuorokauden ilman taukoja. Työtahti ja kaikki eläminen on hitaampaa. Kuumassa on turha riehua ja yrittää olla ylitehokas. Se kostautuu aivan välittömästi. Tasaisella hitaammalla tahdilla saa aikaan kyllä riittävästi. Siestakin sopii päivään, illalla viileämässä jatketaan sitten pidempään. Luonto ohjaa arkea – huomaamatta.

Elimistömme on tehty kaikkiin olosuhteisiin. Ei taida olla mitään yhtä hyvin ilmaston mukaan säätyvää kuin oma elimistömme. Voimme olla huippupakkasissa ja siirtyä sieltä suoraan koviin helteisiin. Pienen jakson elimistö säätää ja sitten taas toimii normaalisti. Kuumuuteen sopeutuminen vie kaksi, kolme viikkoa. Veri ohenee ja elämä helpottuu, hikoaminen vähenee huomattavasti. Elimistö osaa sopeutua hyvin muuttuviin tilanteisiin. Ihmisen mieli on sitten toinen juttu.

Helle on kyllä kiva yllätys. Nyt on hyvä syy ottaa vähän rennommin. Ei tätä hellettä riitä enää montaa päivää.

Linnanmäelle

Pieni poika oli odottanut tätä päivää enemmän kuin mitään. Jo keväällä oli kotona luvattu, että poika pääsee Linnanmäelle kesällä. Oli hän siellä jo aiemminkin käynyt, mutta vanhempien kanssa. Nyt olisi ensimmäinen kerta, kun pääsisi naapurin vanhempien ja pojan kanssa. Se olisi jotakin aivan uutta. Naapurin vanhemmat eivät ole niin huolehtivaisia. Pääsimme kaksistaan menemään ilman valvontaa. Se olisi jotakin.

Edellisenä iltana ei uni tullut. Pojan mieli kävi koko ajan ja odotus oli valtava. Ensimmäisen kerran hän saisi rahaa itselleen, jotta voisi maksaa kaiken itse. Ei koskaan aiemmin ole ollut tällä lailla. Toivottavasti vanhemmat antaisivat hänelle yhtä paljon rahaa kuin naapurin pojalle. Ei olisi kiva, jos rahat loppuisivat kesken.

Aamu oli pelkkää odotusta. Lähtö oli sovittu puolille päivin. Poika juoksi ikkunassa vähän väliä katsomassa, joko naapurin auto tulisi pihaan. Sitä ei näkynyt kovasta odotuksesta huolimatta. Hän mietti pitäisikö mennä itse naapuriin. Eihän vain kävisi, että he lähtisivät ilman häntä. Ei, ei se voisi olla mahdollista.

Lopulta odotus palkittiin. Auto kaarsi pihaan. Poika syöksyi ulos pää-kolmantena-jalkana. Auto ei edes ehtinyt pysähtymään, poika oli kiinni jo ovenkahvassa. Vanhemmat huutelivat vihaisina perään. En edes kuullut sitä kunnolla. Rahat meinasivat unohtua, isä lykkäsi ne pojan käteen.

Hän jäi seisomaan auton viereen jännittyneenä, liikkeelle piti piti päästä nopeasti. Eikö vanhemmat ymmärtäneet, että päivä kului nopeasti. Ei se Linnanmäki ollut auki kuin yhdeksään. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi.

Pieni poika nousi autoon takapenkille naapurinpojan viereen. Siellä istuivat kaksi pientä poikaa jännittyneinä. Kovasti juttelivat kokemuksistaan edellisistä kerroista, kuinka hurjissa laitteissa olivat käyneet. Varmat olivat poikien mielikuvat edellisistä kerroista. Maailmanpyörät ja muut olivat pikkujuttuja. Nyt pitää löytää hurjempia laitteita. Pieni pelko oli kummallakin, pääsiiskö kaikkiin laitteisiin yksin. Vanhempia ei haluttu mukaan mihinkään. Molemmat pojat vakuuttivat toisilleen, että hurjimpiinkin laitteisiin päästäisiin. Sitten voisi kehua kavereille, että yksin oltiin kaikissa. Se herättäisi kunnioitusta kavereissa.

Auto kiiti pitkin mutkittelevaa tietä kohti Linnanmäkeä. Pojat tuskin huomasivat matkaa. Jossakin kohtaa matkaa pojat kehuskelivat toisilleen, että tiesivät reitin perille. Olihan siellä käyty jo useita kertoja.

Matka meni jännityksen ja odotuksen vallassa. Autolle löydettiin hyvin parkkipaikka ihan portin läheltä. Auto tuskin ehti pysähtyä, kun takaovet lennähtivät auki ja pojat juoksivat portille odottamaan malttamattomia. Miksi vanhemmat ovat noin hitaita. Kiire laitteisiin oli kova.